press release for solo exhibition (14.3.2013)

 

 

 

Tuomo Rainio: Reconfigured Image
15.3 - 19.5.2013
Project space,
the Finnish Museum of Photography

 

In his new works, the visual artist Tuomo Rainio explores the relationship between image and space. Rainio's works use as materials direct photographs, video, and computer programs of his own devising, as he discusses how insights gained in the bit-based space of digital photography can be captured in material form.

Rainio's aim is to use digital technology to generate a dialogue between the conceptual and visual dimensions of his works. This approach allows the artist to discuss what perspective means in a digital space, when brightness and colour are reduced to numerical values and space can be treated as being separate from time.

The photograph is traditionally perceived as a two-dimensional plane that may include an illusion of space. Yet the photograph has always been closely linked with space – from the historical dark chamber (camera obscura) all the way to the encounter between viewer and image. What kinds of opportunities does the digitisation of the photograph offer in the long tradition of the image and the representation of space?

The exhibition will look at the various stages in Rainio's working process. The artist's notes, sketches and diagrams will concretely illustrate the technical and conceptual dimension of the works.

 


 

Tuomo Rainio: Uudelleenjärjestetty kuva
15.3.-19.5.2013 Projekti-tila, Suomen valokuvataiteen museo



Kuvataiteilija Tuomo Rainio käsittelee uusissa teoksissaan kuvan ja tilan suhdetta. Rainio käyttää teostensa materiaalina suoraa valokuvaa, videokuvaa ja itse kehitettyjä tietokoneohjelmia sekä pohtii, kuinka digitaalikuvan bittiavaruudessa tehdyt oivallukset voidaan siirtää materiaaliseen muotoon.

Rainion tavoitteena on digitaalisen tekniikan avulla käydä vuoropuhelua teoksen käsitteellisen ja visuaalisen ulottuvuuden välillä. Lähestymistavan kautta taiteilija pohtii esimerkiksi, mitä tarkoittaa perspektiivi digitaalisessa avaruudessa, kun valoisuus ja väri ovat vain numeraalisia arvoja ja tilaa voidaan tarkastella erillisenä ajasta.

Vaikka perinteisesti valokuva mielletään kaksiulotteiseksi tasoksi, jossa voi ilmetä illusorinen tilavaikutelma, valokuva on aina suhteessa tilaan – aina pimeästä huoneesta (camera obscura) katsojan ja kuvan väliseen kohtaamiseen. Millaisia mahdollisuuksia valokuvan digitalisoituminen avaa tähän kuvan ja tilan esittämisen pitkään perinteeseen?

Rainion monivaiheinen työskentelyprosessi on esillä näyttelyssä. Tekijän muistiinpanojen, luonnosten ja kaavakuvien kautta teosten tekninen ja käsitteellinen ulottuvuus konkretisoituu.


 

press release for solo exhibition (31.12.2012)

 

 

Tuomo Rainio
Notes from the Mouth of Shadows
1.1. - 20.1.2013
Gallery Huuto (Viiskulma)


The 10-year history of Galleria Huuto Viiskulma will come to an end in January. The gallery on Uudenmaankatu will continue to hold exhibitions as usual and in addition Huuto will open a new exhibition space inside warehouse L3 in Jätkäsaari. The final exhibition to be held at Galleria Huuto Viiskulma will be Tuomo Rainio’s Notes from the mouth of shadows which will open on New Year’s Eve. The exhibition explores how process-like realities take shape in images.

Artist Tuomo Rainio’s (b. 1983) solo exhibition is a combination of photographs, videos and drawings. Instead of recording or presenting a moment, the images look for the space that separates two moments, the smallest possible change, noise of the world. Time moves like a wave. The wave of an event becomes stronger and rises until it reaches its peak and breaks.

Rainio’s works explore the construction and deconstruction of a picture on many levels. The dialog between the material and ideal dimensions is used for tracing a picture in a space preceding conceptual definition. Rainio employs various digital imaging and computer programming techniques in his works, tracing the smallest undivided pieces of a picture and reconstructing them to make something that is at times recognizable before they once again turn into fine pictorial dust.

This is how Rainio describes his work process: “The goal of creating a picture is unsolved. More important than the goal is the journey and the uncontrollable events encountered during it. However, you still have to be able to stop at the right moment. You have to be passively open and alert at the same time.”

A similar artistic process is mentioned in The Surrealist Manifesto: “Put your trust in the inexhaustible nature of the murmur.” This request is tempting but dangerous as it guides you towards thinking about the border where man has to give up something necessary. According to French philosopher Maurice Blanchot, “one has to waste time, surrender the right to act and the power to produce.”

Where do images come from and where do they retreat back to? This question challenges one’s imagination as one has to look further ahead for the answer, one has to go to a place where one’s identity meets its border and looks at the open sea.



P.S. André Breton has also paraphrased Victor Hugo in saying: “I still think it’s incomparably less difficult to satisfy the demands of reflection than it is to put one’s mind in the state of total receptivity, to have ears only for ‘what the mouth of shadows says’.”

 

catalogue text for Mutations II - European Month of Photography (2008)

 

 

Tuomo Rainio. Presence of the Crowd

Change, movement and time are the central topics in photographs and videos by Finnish artist Tuomo Rainio (b. 1983). Visual thinking in his purist works is tuned between aesthetics of b/w photographs and the tradition of post conceptual video art. Perhaps moving image without genre specificity is the best way to describe the field, on which those interests intertwine. What we actually see, when we look at Rainio’s works from Tracescape series? At first a black image, like a chalkboard, and then step by step appears melancholic and anonymous cityscapes, street views and architectural structures. Actually, only thing that is sure is the line of movement. The works start like ghostlike animations and turn suddenly into familiar or at least recognizable surroundings. There is something eerie in the atmosphere – perhaps the presence of the crowd.

Social reality is present as traces of bypassing people taking their daily routes. Rainio remarks himself: “Tracescape is a series of video works about the social structure in public space. In the urban space every person’s behaviour is observed and controlled by the others and by themselves.” The works City (2005) and Crosswise (2006) make visible crossroads, pathways, and the cycle of city life which turn out to the blind maps of the city. They are like pile of x-ray images: you can imagine the living body, but still there is only structural support. The soundscapes of the videos return the images back to the level of immersive daily experience. We can hear traffic lights, passing cars, trams and echoing foot steps. At the same time different motion lines bunch up together, overlap and brighten the image. Finally it’s not about the film and its light sensitive membrane, but the computer programmed algorithm that calculates the images frame after frame and makes the changes visible. As an analogy videos witness that rapid change, which is going on in digitalized picture industry. Techniques and contents are not separable from each other. Pixel grid has found another level of meaning at top of Rainio’s memorable moving images. It makes visible the matrix of our time.

Leevi Haapala
curator and researcher in Kiasma, Museum of Contemporary Art, Helsinki



 

article for solo exhibition (2007)

 

 

Miten lukea kuvaa?

Kirjoituksessaan “Pieni valokuvan historia” Walter Benjamin esittää Lazlo Moholy-Nagyn pohdintoihin viitaten, että tulevaisuuden lukutaidottomia eivät suinkaan ole ne, jotka eivät osaa lukea kirjakieltä, vaan ne jotka eivät osaa lukea valokuvia. Niin Benjaminin kuin Moholy-Nagynkin mielestä ennen kaikkea juuri valokuvaajien olisi opittava lukemaan kuvia, erityisesti omiaan. Benjamin kysyy: “Eikö valokuvaaja, joka ei osaa lukea omia kuviaan ole analfabeettiakin pahempi? Eikö kuvatekstistä tule otoksen olennaisin osatekijä?”(1)

Useimmiten Benjaminin vastaukseksi on ymmärretty yksiselitteinen “kyllä, kuviin pitää liittää kuvateksti”. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. On pysähdyttävä ajattelemaan, mitä lukeminen ja kuvateksti voisivat tässä merkitä.
Esseessään “Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella” Benjamin esittää toistamiseen vetoomuksen kuvatekstin puolesta kirjoittaessaan Eugène Atget’n kuvista. Hän toteaa, että koska nämä kuvat eivät kiinnity mihinkään totuttuun kuvagenreen ja koska ne ovat pikemminkin toteavia kuin ilmaisevia, “[n]iitä on lähestyttävä tietyllä tavalla. Vapaasti leijuva kontemplaatio ei tule kysymykseen. Ne saavat katsojan levottomaksi: hän kokee, että niihin on löydettävä tietty reitti. Tienviittoja alkavat hänelle samanaikaisesti asettaa kuvalehdet: oikeaan tai väärään – se on samantekevää. Kuvateksteistä tulee niissä ensimmäistä kertaa välttämättömiä.”(2)

Tässä Benjamin tekee kiinnostavan lisäyksen: “Ja on selvää, että kuvasteksteillä on aivan toinen luonne kuin taulun nimellä. Ne ohjeet, jotka kuvien katselija saa kuvalehtien kuvateksteistä tulevat yhä täsmällisemmiksi ja määräävämmiksi elokuvassa, jossa jokaisen yksittäisen kuvan merkitys riippuu sitä edeltävästä kuvasarjasta.”(3)

Benjaminin näkökulmasta elokuva on siis “kuvatekstiä”! Toisiaan ajallisesti seuraavien kuvien sarja alkaa kirjoittaa omaa tarinaansa. Hahmottuu kuvatila, jolla on oma ajallinen rytmiikkansa ja tilalliset ulottuvuutensa. Vastaavasti samaan fyysiseen tilaan rinnakkain tai päällekkäin asettuneet kuvat ketjuuntuvat ja verkottuvat toistensa kanssa ja joskus jopa sekoittuvat toisiinsa. Näin muodostuvan aikatilan poimuja kuvaajan on opittava lukemaan, sillä ne ovat merkityksellisyyden laskoksia.

Näin ymmärretty lukeminen on kuitenkin samalla myös kirjoittamista. Jos halutaan irtautua sanalliseen kieleen nojaavista metaforista, niin tässä voisi puhua myös katsomisesta ja näkemisestä. Samoin kuin kirjoitustaidoton lapsi voi kyllä “lukea” kirjaa, tunnistaa kirjaimet, rivit ja kappaleet ymmärtämättä kuitenkaan niiden keskinäisiä suhteita, niin kuvan katsojakin voi katsoa kuvaa sitä kuitenkaan näkemättä. Hän voi katsoa kuvaa löytämättä reittiä kuvan sisäiseen logiikkaan.

Tuomo Rainion videoissa ja valokuvissa tämä kuvan sisäinen logiikka saa näkyvän muodon. Rainion kuvat näyttävät lukuohjeensa, ne viitoittavat tien itseensä. Ne täytyy nähdä katsottuina. Vapaasti leijuva kontemplaatio ei tule kysymykseen. Kuten Atget’n kuviin, niihin on löydettävä reitti – katsomalla. Jotta tämä reitti löytyisi ja pelkkä katsominen alkaisi resonoida kuvan kanssa ja muuntua näkemiseksi, on pohdittava mitä katseelle oikeastaan on tarjolla. Olennaista ei ole nimetä näkymää ja tunnistaa sen kontekstia. Olennaisempaa on tunnustella sen syntyä ja mahdollista katoamista, sen konfiguraatiota.

Rainion konstruoima algoritmi analysoi kameran tallentaman näkymän muutoksia vertaamalla peräkkäisiä ruutuja ja piirtää tuloksen näkyviin seuraavan kuvan lähtökohdaksi. Katsomisen ja näkemisen dialogi toteuttaa näin algoritmin muotoa, jatkuvaa tulemista. Syntyy tilanne, jossa katsoja katsoessaan näkee kuvan tulemisen.

Ei ole sattumaa, että Rainion kuvissa väreilevä kuvan tuleminen kiinnittyy usein ihmisruumiin hahmoon. Keveänä ja raskaana, liikkuvana ja kuolleena, muistavana ja unohtavana, pysyvänä ja katoavana juuri ruumis on se viitekuva, joka antaa vihiä merkityksellisyyttä kannattelevien erojen ja erottelujen äärellisyydestä. Muutoksessa on pysyvää vain erojen eriytyminen. Valokuvaus voi muistuttaa meitä siitä, että tietyssä mielessä kyse on kokemukselle mitan antavista kosketuspinnoista. Tutuimmissakin hahmoissa valokuva voi näyttää jotakin ennen näkemätöntä.

Rainion videoissa hitaasti piirtyvien näkymien ja hahmojen aavemaisuus tuo mieleen Françis Galtonin komposiittivalokuvat, joissa valon kerrannaisvaikutukset häivyttävät erityisen ja piirtävät esiin yleisen, tilastollisen haamun. Rainion kuvissa ei kuitenkaan ole kyse valon kumuloitumisesta. Niissä piirtyy esiin vain ero, se erityisyys joka erottuu vain erottumisessaan: pilke, askel, välke, heijastus, siirtymä. Nämä eron kuvat tuntuvat pelkällä näkyvyydellään tekevän tyhjäksi ajatuksen merkityksiin nojaavasta kuvastosta ja kuviin kiinnittyvästä tiedonvalon kumulaatiosta. Ne antavat vihiä siitä, kuinka katsoja – kaikki ohjeet ja kuvatekstit luettuaankin – on aina tiensä päässä matkalla kuvaan.

Mika Elo

Kirjoittaja on helsinkiläis-bremenlainen taiteilija ja kuraattori, joka työskentelee tutkijana Taideteollisessa korkeakoulussa. Hänen väitöskirjansa ”Valokuvan medium” on julkaistu 2005.




Viitteet:
(1) Walter Benjamin (1989): Messiaanisen Sirpaleita. Toimittaneet Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Suomentanut Raija Sironen. Tut¬kijaliitto ja Kansan sivistystyön liitto, Helsinki, s. 137.
(2) Mt., s. 149, suomennosta muutettu.
(3) Mt., s. 149.